Joka kerta kun tuun tänne bloggeriin ja avaan tän postausluonnoksen, mulle iskee joku hirvee kirjoitusblock enkä saa tätä ikinä varmaan loppuun asti. Mietin pitkään eka et viittinkö ees kirjottaa mitään tällästä vai kiinnostaisko teitä enemmän vaan mun päivittäiset puuhailut (herätys > koulu > kotiin > ruoka > thomasin kaa naureskelua > unille) täällä. Mutta hitot, mun blogi ja mun säännöt ja täältä tää nyt pamahtaa.

Hostiskä näytti mulle pari päivää sitten oikeen havainnollistaen mun vaihtovuoden. Eka se levitti kätensä oikeen levälleen: "Tässä on sun melkein 11 kuukauden mittainen vaihtovuosi" ja sen jälkeen vei kätensä ihan lähelle toisiaan. "Ja tässä on se aika, mikä sulla on enää jäljellä.

Niin. Kahdeksan kuukautta sitten lähdin tänne silmät kiiluen, kohti uutta maata, uusia ihmisiä ja uusia seikkailuja. Jossain vaiheessa kaikki se uusi muuttui tutuksi ja vanhaksi, logiikka alko pikkuhiljaa käydä omaankin järkeen eikä se elämä aina ollukkaan niin hohdokasta, kun mitä se pikku-Aino 8v silloin unelmissaan mietti. Pahinta on se, että kun vihdoin viimein totut kaikkeen ja saat kunnolla sen elämäs käyntiin toisessa maassa, paikallisten ihmisten ja tapojen keskellä, sulle jää aivan naurettavan pieni aika siitä nauttimiseen. Mulla on enää 83 päivää Suomeen palaamiseen.

Takasin Suomeen tulemisesta mä en voi sanoa yhtään mitään satuttamatta eri ihmisiä. Jos sanon haluavani kotiin, satutan mun paikallisia kavereita ja rakkaitani täällä. Jos sano etten haluu lähtee niin satutan parhaita ystäviäni, perhettäni ja kaikkia läheisiä siellä Suomessa. Pyydän näin jo etukäteen anteeks, jos tää teksti jotakuta satuttaa, mutta mun on vaan pakko päästä purkamaan tää jonnekkin. Älkää ottako rakkaat henkilökohtasesti.

Mua rehellisesti pelottaa mennä takaisin Suomeen. Mä  kauhulla ootan sitä hetkeä, kun mun hostit pakkaa kaikki mun tavarat (saatan äiti muuten joutua ostamaan yhen ylimääräsen matkalaukun.. oho) autoon ja lähtee kiikuttamaan mua sen reilun 30min matkan lentokentälle. Se hetki kun me sinne saavutaan, hoidan lähtöselvitykset ja sanon paikanpäällä oleville viimeistä kertaa heipat. Meen turvatarkastuksesta läpitte ja ootan yksin sen parisen tuntia, että mun lento lähtis. Vietän seuraavat neljä tai viisi tuntia ypöyksin ja saavun Helsinki-Vantaalle. Tuntuu niin pahalta sanoo tää, mutta toi tuntuu just tällä hetkellä ihan painajaisunelta.

Suomessa mulla on ihan varmasti kaikki hyvin. Parhaimpiin kavereihin oon pitänyt aika tiukasti yhteyttä ja luotan siihen, ettei ne oo mihinkään kadonnu. Kesää on siinä vaiheessa vielä muutama viikko jälellä ennen kouluun paluuta ja ehdin ihan varmasti viettää hyviä hetkiä kaikkien mun rakkaitten kanssa. Nyt jo ollaan suunniteltu vaikka mitä mökkireissuja sun muita, eli kunhan vaan sinne asti pääsen niin varmasti lähtee elämä taas hyvin käyntiin. Ja pitäähän mun tottakai saada itteni joskus lukiostakin pihalle, saada taas se ns. "oikee" elämä käyntiin harrastuksineen sun muineen. En mä voi koko loppuelämääni vaan istuskella kahviloissa kroisanttia mussuttamassa.

Kaikki hokee mulle samaa mantraa, "jos haluu tulla takasin on pakko lähtee". Mut entä jos tietää ettei se takaisin paluu tuu koskaan olemaan sama juttu? Joo, voin mä tulla tänne kesällä viikoks pariks vierailemaan (ja ihan varmasti tulenkin!) muttei se oo enää koskaan sama asia. Ja vaikka tänne tulisinkin, mun vaihtariperhe ei oo paikanpäällä enää silloin. Onnistunko mä pitämään paikallisten kanssa välit kunnossa koko ensi talven ja vielä siitä eteenpäin? Entäs karateporukka?

Mitä jos mä en mahdu enää samaan muottiin Suomessa kun missä olin? Mitä jos kaikki kuviot on sekoittunu nii pahasti ettei mulla oo enää paikkaa mihin mennä? (kiitos vaan Muurame.. hahahah ❤) Miten mä rytmitän mun elämän niin että voin jutella mun rakkaitten kanssa kuudellatoista eri aikavyöhykkeellä? Mitä jos en saa mun elämääni kasaan? Mitä jos unohan ranskan? Mitä jos jollekkin mun rakkaalle täällä tapahtuu jotain?

Miks hitossa mun piti olla tällänen matkailijasielu ja tehdä elämästä vaikeeta.

Sä rakennat elämää 16 vuotta ja jätät sen yhdeksitoista kuukaudeksi. Sä rakennat elämää yksitoista kuukautta ja jätät sen ikuisiksi ajoiksi. Kumpi on vaikeempaa? Mä en tiedä.

MAIS TA VIE EST BELLE

Terve taas!








Tänään aamulla raahauduin kouluun klo 9 ja sainkin kuulla, et koko päivänä mulla olis vaan se yksi ainokainen historian tunti 9-10 ja koulupäivä oliskin pulkassa. Tultiin siitä sitte tänne meille Nurian kanssa ja otettiin rennosti, ei hullumpi maanantai ! ❤ Sen kunniaks päätin tulla heittämään tänne muutamat viimeaikaset kuvat, vaikkei mitään maailmaa mullistavaa ookkaan tapahtunut. Sain tosiaan vanhemmiltani uutukaisen puhelimen (vanha kun oli ihan hajoamispisteessä) eikä sen jälkeen oo tolla järkkärillä hirveesti kuvia tultu otettua.

1. Kaikki mun perheet samassa kuvassa! 2. Mun viides perhe eli niin rakas district 1790 ❤ Meidän yhteishenki on jotain niin mieletöntä ja nää ihmiset vielä uskomattomampia, rakastan ihan jokaista näistä! 3. Toissaviikon sunnuntaina laiskoteltiin Metzissä poikien kanssa. Ihan rehellisesti ajettiin sinne Thomasin kanssa 20 minuuttia vain että päästään sohvalle makaamaan kaikki yhdessä läjässä... Väsytti. 4. Samaisena iltana meille tuli kotiin hostiskän veli vierailulle. Miljoona kertaa me hänelle toistettiin mun nimi, mutta niin siinä vaan kävi että hän kutsui mua koko illan Nemoksi. Sama tapa on tarttunu koko mun perheeseen eli Nemo täällä kirjottelee moi. Ja niin tosiaan, maanantai-iltana ei ollu olo hirveen hyvä niin jäin tiistaiks kotia.

1. Keskiviikkona parin viikon painostamisen jälkeen Olivian kanssa Captain Americaa kattomaan. Oli tosi hyvä leffa, suosittelen ehottomasti! Onnistuttiin muuten vihdoin viimein löytämään suolattuja poppareita!! 2. Maailman hienoimmat kengät jotka bongasin yks päivä keskustasta. Tekis ihan hirveesti mieli ostaa noi.. 3. Keskiviikkoiltana kävelemässä 500 metrin matkaa karateen. Hostäitihän mulle tarjos jo autokyytiä tolle matkalle, jos vaan alkaa paluumatkalla pelottaa kun pitää pimeessä katulamppujen loisteessa taivaltaa... Haluisin niin nähdä mitä nää ihmiset toteais Suomalaisesta talvesta! 4. Itse karatereeneissä! Kesäkuussa pitäis olla seuraava vyökoe ja voin sanoo että jännittää. Sensei on ottanu mut nyt oikee silmätikukseen, "koska sä olet täällä mun rääkättävänä enää kolme kuukautta etkä suostu tulemaan talvella takaisin kuitenkaan!" :D Kuulemma en pääse kotia ennen kun hallitsen perusasennon täydellisesti = pirusti töitä joka kerta. Mutta silti rakastan tota paikkaa ja noita ihmisiä ihan hirveesti ja oon niin ilonen että lähin rohkeesti kokeilemaan jotain näin erilaista urheilulajia ❤

Eli joo lauantaina oli piirikonferenssi ja pääsin taas viettää aikaa näitte höpönassujen kaa. Ihan hullua kuvitella, että meillä on enää 2 virallista tapaamista jäljellä ja se ois sitten siinä.. 1. Aaron Zimbabwesta, Jennifer Taiwanista, Arthur Brasseista 2. Saksalainen Finn ja Thomas 3. Mister Africa again. Aaron on kertonu mulle niin paljon kaikkia tarinoita ja tapahtumia Zimbabwesta, että mun on melkein pakko mennä sinne joku päivä.. 3. Aaron ja Arthur. Nää kaks veijaria nappas mun puhelimen ja nyt mulla on varmaan 589 selfietä heistä.. jes.

1. Eilen aamulla lähettiin sitten Alsaceen Pfastatt -nimiseen pikkukylään kattomaan Lean voimsitelukisoja. Vähän erilaisen näköstä oli koristurnauksiin verrattuna mutta ihan kivaa kuitenki! 2. Auringossa chillailua. Meillä oli kivat tiimi t-paidat Thomasin kanssa. 3. Ja niinhän siinä kävi että meidän tyttöset ne voitti ja nyt meillä on valtava pokaali täällä olohuoneen pöydällä! 4. Illalla sohvalla lojuamista. Pistorasiat on kaikki yhdessä rivissä toisella puolella sohvaa, ja niin me hostiskän ehdotuksesta maattiin periaatteessa päällekkäin Thomasin kanssa ja ladattiin puhelimiamme.

Viimeiset kolme kuukautta starttaa siis tässä nyt ja niistä aion kyllä nauttia täysin siemauksin! Oon vaan niin onnellinen täällä nyt ❤

Tervetuloa Ranskaan äiti ja isi !

Noniin tässä sitä nyt vihdoin ja viimein sitten ollaan, sen verran naatti ja kuollut etten tänä aamuna kouluun asti olis päässy konttaamallakaan. Jäin siis suosiolla vällyjen väliin ja voin kyllä sanoo että tais olla yks parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan..

Takana on siis aivan mahtava viikko, johon sisältyi paljon ennalta hehkutettu JRJ eli Pariisin konferenssiviikonloppu, ja lisäks mun äidin ja isin vierailu täällä ranskanmaalla. Ensimmäiseen en nyt sitä enempää pureudu, kun että oli aivan mahtava viikonloppu ja olisin halunnut sen jatkuvan koko viikon ajan! Tutustuin paljon uusiin ihmisiin, sain bleiserintäytettä ja vietin sen verran hauskaa, ettei kuviakaan tullu hirveesti napsittua. Viikonlopun kohokohtia oli ehdottomasti lauantai-illan gaala (jossa allekirjottanut pääsi lippumarssissa kantamaan siniristilippuamme!! Siitä videokin tossa alla) ja sitä seurannut 30 minuutin disko. Viikonlopun huonoin idea taas oli lauantain ja sunnuntain välisen yön valvominen, sunnuntai-aamun versailles visiitti oli meinaan tuskanen. Mutta tulipahan tehtyä!




Mutta sitten toisiin asioihin. Keskiviikkona tosiaan lähdin takaisin päin Pariisia, kävin kirjautumassa sisään meidän hotellille (joka sijaitsi Riemukaaren ja Eiffelin välissä!) ja lähdin lompsimaan pitkin Champs-Elyséetä kroisantti kädessä. Suuntana oli Orlyn lentokenttä, ja vihdoin viimein seitsemän kuukauden jälkeen mun vanhempien tapaaminen!



Sieltähän nää kaksi sitten ennen pitkää löytyivät laukkuineen! Metrolla mentiin takaisin hotellille, pikainen freesiytyminen ja syömään. Ennen nukkumaanmenoa käytiin vielä kattomassa Eiffeli valaistuna. Oli tosi ihana päästä pitkästä aikaa kunnolla juttelemaan näiden kanssa, ja ai että olin ylpee itestäni ku se olin joka kerta minä joka hoiti ja tilas ja kysy kaiken ranskaks !







Seuraavana aamuna herättiin (vähän turhankin) aikaiseen, syötiin aamupala ja palattiin Eiffelille. Porukat oli ostanu meille liput tornin kolmanteen kerrokseen, hissillä tosin onneksi! Mullekkin tää oli eka kerta ihan sielä ylhäällä, ja pakko sanoa että oli kyllä häikäsevät maisemat !
Eiffelin jälkeen käveltiin Seinen vartta Place de la Concordelle asti, jossa syötiin ranskalattaisin crêpet. Metrolla Notre Damelle, ruokaa ja sieltä metrolla Lafayetin katolle kahveille. Takaisin päin käveltiin hissuksiin, käytiin vielä Riemukaaren alapuolella ja lähdettiin takaisin hotellille, särki meinaan vähäsen jalkoja! Illalla suoriuduttiin vielä syömään mutta muuten päivä olikin aika pulkassa.







Perjantaina lähdettiin saman tien aamusta metrolla Louvrelle, ja käytiin äitin ja isin toivomuksesta Pariisin kuuluisalla "lukkosillalla" eli Pond des Arts:illa. Ja niin, kuten kuvista näätte niin sielä on nyt heidänkin lukko kaikkien muiden joukossa! Sillalta lähdettiin takaisin Louvrelle ja käytiin moikkaamassa Mona Lisaa. Louvren jälkeen käveltiin hissukseen Champs-Elyséetä pitkin takaisin hotellille päin, syötiin Laduréella macaronsit, pyörähdettiin Louis Vuittonin liikkeessä (tällä kertaa jäi ostokset vähän vähille...), haettiin hotellilta laukut ja selvitettiin metrolla ittemme juna-asemalle.

Junalla tultiinkin sitten Metziin asti, jossa meitä oli Thomas ja Niklas vastassa. Sieltä matkattiin Thionvilleen porukoitten hotellille, heitettiin laukut sisään ja lähdettiin taas matkaan. Olin kertonu vanhemmilleni, että mulla on pieni ylläri heille perjantai-iltaan, ja niin me mentiin mun ekan hostperheen luo illalliselle kaikkien mun perheiden ja mun nuorisovaihtoasiamiehen kanssa. Vietettiin tosi kiva ilta ja niin joskus puolen yön jälkeen kaaduin puolikuolleena omaan sänkyyn.






Lauantaina menin aamusta hotellille, kierreltiin vähän Thionvilleä ja mentiin sitten yhdentoista aikoihin mun tänhetkisen eli kolmannen perheen luo päivälliselle. Se olikin oikee ranskalaisittain pitkä, sillä vasta 3 aikaan päästiin jatkamaan päivää! Lähdettiin siitä sitten Thomasin kanssa Amnevillen eläintarhaan, jota kehutaan Euroopan kauneimmaksi eläinpuistoksi. Ja hieno se olikin, nähtiin mm. leijonia, gorilloja, kameleita, norsuja ja yks pieni kirahvikin!
Eläintarhan jälkeen kotia/hotellille siistiytymään ja illalla vielä hotellille. Mun vahemmat halusvat kutsua kaikki mun perheet ravintolaillalliselle ja niin me mentiin ja syötiin oikeen ranskalaisittain jälleen kerran! Illan lopuksi mun vanhemmat kiittivät kaikkia mun huolehtimisesta ja toivottivat heidät tervetulleiksi Suomeen, ja niin vain mun hostäidit liikuttuivat ihan kyyneliin asti!

Sunnuntai-aamuna vielä kampesin itteni sängystä ylös ja saatoin porukat Luxembourgin lentokentälle. Mulla oli tosi kivaa heidän kanssaan vaikka nyt oonkin ihan tositosi väsynyt. Tasan 100 päivän päästä nähdään jälleen!