Hostiskä näytti mulle pari päivää sitten oikeen havainnollistaen mun vaihtovuoden. Eka se levitti kätensä oikeen levälleen: "Tässä on sun melkein 11 kuukauden mittainen vaihtovuosi" ja sen jälkeen vei kätensä ihan lähelle toisiaan. "Ja tässä on se aika, mikä sulla on enää jäljellä.
Niin. Kahdeksan kuukautta sitten lähdin tänne silmät kiiluen, kohti uutta maata, uusia ihmisiä ja uusia seikkailuja. Jossain vaiheessa kaikki se uusi muuttui tutuksi ja vanhaksi, logiikka alko pikkuhiljaa käydä omaankin järkeen eikä se elämä aina ollukkaan niin hohdokasta, kun mitä se pikku-Aino 8v silloin unelmissaan mietti. Pahinta on se, että kun vihdoin viimein totut kaikkeen ja saat kunnolla sen elämäs käyntiin toisessa maassa, paikallisten ihmisten ja tapojen keskellä, sulle jää aivan naurettavan pieni aika siitä nauttimiseen. Mulla on enää 83 päivää Suomeen palaamiseen.
Takasin Suomeen tulemisesta mä en voi sanoa yhtään mitään satuttamatta eri ihmisiä. Jos sanon haluavani kotiin, satutan mun paikallisia kavereita ja rakkaitani täällä. Jos sano etten haluu lähtee niin satutan parhaita ystäviäni, perhettäni ja kaikkia läheisiä siellä Suomessa. Pyydän näin jo etukäteen anteeks, jos tää teksti jotakuta satuttaa, mutta mun on vaan pakko päästä purkamaan tää jonnekkin. Älkää ottako rakkaat henkilökohtasesti.
Mua rehellisesti pelottaa mennä takaisin Suomeen. Mä kauhulla ootan sitä hetkeä, kun mun hostit pakkaa kaikki mun tavarat (saatan äiti muuten joutua ostamaan yhen ylimääräsen matkalaukun.. oho) autoon ja lähtee kiikuttamaan mua sen reilun 30min matkan lentokentälle. Se hetki kun me sinne saavutaan, hoidan lähtöselvitykset ja sanon paikanpäällä oleville viimeistä kertaa heipat. Meen turvatarkastuksesta läpitte ja ootan yksin sen parisen tuntia, että mun lento lähtis. Vietän seuraavat neljä tai viisi tuntia ypöyksin ja saavun Helsinki-Vantaalle. Tuntuu niin pahalta sanoo tää, mutta toi tuntuu just tällä hetkellä ihan painajaisunelta.
Suomessa mulla on ihan varmasti kaikki hyvin. Parhaimpiin kavereihin oon pitänyt aika tiukasti yhteyttä ja luotan siihen, ettei ne oo mihinkään kadonnu. Kesää on siinä vaiheessa vielä muutama viikko jälellä ennen kouluun paluuta ja ehdin ihan varmasti viettää hyviä hetkiä kaikkien mun rakkaitten kanssa. Nyt jo ollaan suunniteltu vaikka mitä mökkireissuja sun muita, eli kunhan vaan sinne asti pääsen niin varmasti lähtee elämä taas hyvin käyntiin. Ja pitäähän mun tottakai saada itteni joskus lukiostakin pihalle, saada taas se ns. "oikee" elämä käyntiin harrastuksineen sun muineen. En mä voi koko loppuelämääni vaan istuskella kahviloissa kroisanttia mussuttamassa.
Kaikki hokee mulle samaa mantraa, "jos haluu tulla takasin on pakko lähtee". Mut entä jos tietää ettei se takaisin paluu tuu koskaan olemaan sama juttu? Joo, voin mä tulla tänne kesällä viikoks pariks vierailemaan (ja ihan varmasti tulenkin!) muttei se oo enää koskaan sama asia. Ja vaikka tänne tulisinkin, mun vaihtariperhe ei oo paikanpäällä enää silloin. Onnistunko mä pitämään paikallisten kanssa välit kunnossa koko ensi talven ja vielä siitä eteenpäin? Entäs karateporukka?
Mitä jos mä en mahdu enää samaan muottiin Suomessa kun missä olin? Mitä jos kaikki kuviot on sekoittunu nii pahasti ettei mulla oo enää paikkaa mihin mennä? (kiitos vaan Muurame.. hahahah ❤) Miten mä rytmitän mun elämän niin että voin jutella mun rakkaitten kanssa kuudellatoista eri aikavyöhykkeellä? Mitä jos en saa mun elämääni kasaan? Mitä jos unohan ranskan? Mitä jos jollekkin mun rakkaalle täällä tapahtuu jotain?
Miks hitossa mun piti olla tällänen matkailijasielu ja tehdä elämästä vaikeeta.
Sä rakennat elämää 16 vuotta ja jätät sen yhdeksitoista kuukaudeksi. Sä rakennat elämää yksitoista kuukautta ja jätät sen ikuisiksi ajoiksi. Kumpi on vaikeempaa? Mä en tiedä.
Älä huoli Aino, noi fiilikset kai kuuluu vähän asiaan. Elämässä on jaksoja ja niistä kannattaa nauttia siinä hetkessä eikä vielä liikaa miettiä tulevaa. Kaikki muuttuu kuitenkin koko ajan eikä kukaan meistä pysy ikuisesti yhdessä muotissa. :) Mut ne kaverit kyllä pysyy sen vaihdon jälkeenkin kavereina, jos on tarkoitettu!
VastaaPoistaMatkailijasieluna on ihan hyvä olla, kun vaan muistaa, että kaikkiin juttuihin liittyy yleensä hyvä ja huono puoli. :)
t. Nina
Totta!
PoistaHuhhuh, tuli ihan kylmät väreet siitä miten hyvin toi teksti osu mun omiin fiiliksiin tällä hetkellä. Mulla on kyl enemmä innostunut fiilis suomeen menosta, mut samalla haikee fiilis täältä lähtemisestä. Voispa olla kahdessa maassa yhtä aikaa...:/
VastaaPoistaÄlä muuta sano.. Ranska onneks nyt on aika lähellä Suomee mutta jenkit sitte.. moro
PoistaSiinäpä se, jollei lähde, ei voi palata. Jos lähtee, muuttuu itse ja muuttaa muita. Kaikki me muutkin ollaan jotenkin eletty nää 8 kuukautta ja vielä seuraavat 3. Tuskin meistä kukaan on se, mikä aikanaan vilkuttu pikku-Ainolle.
VastaaPoistaParastahan on juuri muutos, sillä silloin tietää elävänsä. Ja kuten Nina sanoi, elämä on periodea. Mukavaa kevättä sinne, näkemisiin Suomen loppukesässä.
kiitos ja sinne kanssa !
PoistaAino, muistan noi fiilikset, kun palasin Saksasta 10 kk jälkeen jo yli 10 vuotta sitten. Mulla oli jäljellä 2 vk kesälomaa ennen abivuotta ja tuntui, että Suomessa oli kaikki ennallaan, mutta itse olin täysin muuttunut. Kannattaa varautua, että kulttuurishokki voi olla jopa isompi kuin ulkomaille saapuessa, koska siellä odottikin kaiken olevan erilaista! Mutta kaikkeen taas tottuu ja oppii nauttimaan uusien oppien ja vanhojen juttujen parhaista puolista. Ihana sitä on varmasti olla taas perheen ja ystävien kanssa. Itse lähdin 2 v myöhemmin yliopistovaihtoon ja nyt sitä on asusteltu jo kohta 3 v taas Saksassa, joten aina sitä pääsee takaisin. Koitapa nauttia viimeisistä kuukausista täysin rinnoin!
VastaaPoista