Elämäni kamalimmat 24 tuntia

Miksi kirjotan tän postauksen? Koska vaihtarin elämä ei todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista, ei vaikka miten yrittäis ajatella aina positiivisesti ja jaksaa tsempata. Joskus vaan mennään aallonpohjalle ja lujaa. Jos ei ehkä mun koko elämän kamalimmat 24 tuntia, niin ainakin mun tän astisen vaihtovuoden kamalimmat 24 tuntia tuli elettyä eilen. Tai en kyllä tiiä oonko koskaan eläny mitään niin kauheeta hetkeä kun eilen. Mutta nyt vihdoin asiaan :D

Mä lähdin viime keskiviikkona mun kaverin Océanin luo Lilleen. Junalla matkaa kaks ja puoli tuntia ihan vieraaseen kaupunkiin. Siellä oli kuitenkin Océane mua vastassa ja kaikki oli hyvin ennen lauantai-iltaa (kerron meidän viikonlopusta tarkemmin myöhemmin, nyt haluun keskittyä vaan tähän tarinaan).

Perjantaina ja lauantaina oltiin kumpikin vähän kipeinä, ei mitenkään pahasti mutta vähän heikko olo vaivasi kumpaakin. Lauantai-iltana voitiin kumpiki jo tosi hyvin, joten Océan päätti lähteä näyttämään mulle Lillen keskustaan. Hypättiin metroon, ajettiin keskustaan ja pyörittiin siellä olevissa kaupoissa muutama tunti, syötiin mäkkärissä (onko ees surullista että oon täällä syöny varmaa enemmä mäkkärissä ku Suomessa??) ja tultiin kotiin. Makoiltiin Océanin asunnossa sen sängyllä ja juteltiin niitä näitä. Kummankin vatsat alko tuntuu vähän kipeiltä ja naureskeltiin vaan keskenämme syöneemme vähän liikaa mäkkiruokaa. Heitettiin yökkärit päälle ja käytiin nukkumaan ehkä siinä 12 aikoihin. 

Kahden aikaan aamuyöllä Océane yhtäkkiä herätti mut laittamaan valot päälle. Hän täris ihan älyttömästi enkä meinannu saada hänen puheestaan mitään selvää. Océane oli pistäny päällensä kolme peittoa, kaks hupparia, villasukat ja legginsit ja oli silti aivan umpijäässä. Hän ei saanut kunnolla edes henkeä tärinän takia, ja voitte vaan kuvitella miten säikähdin. Ojensin Océanille hänen puhelimensa ja hän soitti äidilleen (joka on lääkäri ammatiltaan). Äiti neuvoi Océania juomaan vettä, ja niin mä nousin ylös patjaltani sitä hänelle noutamaan. Samalla hetkellä mua alko oksettamaan ja sattumaan mahaan ihan hirveesti. Hain veden Océanille ja menin hänen sänkynsä päätyyn istumaan. Olo vain paheni ja paheni eikä Océanin tärinä mennyt ohi, hänen oli jo tosi vaikea hengittää. 

Lopulta Océane päätti soittaa hätänumeroon. Hänet ohjattiin kuitenkin ainakin viidelle eri ihmiselle jotka kysyivät aina samat kysymykset; nimen, iän, osoitteen ja lääkitykset. Loppujen lopuksi luurin toisesta päästä saatiin kuulla lääkärin saapuvan Océanin asunnolle vartin sisällä. 

Tähän väliin voisin kertoa, miten pieni Océanin asunto on. Yksi huone ja kylppäri, eli kun meikäläisen vieraspatja oli levitetty lattialle, tilaa ei löytynyt yhtään ylimääräiselle liikkumiselle. Huonosta olostani huolimatta kasasin patjani, raivasin tilaa pöydälle ja pidin kylmää käärettä Océanin otsalla. Hän oli jo niin heikkona ettei englannin saatikka suomen puhumisesta tullut enää mitään. Yhtäkkiä Océanin puhelin soi, ja lääkäri ilmoitti saapuvansa perille oletettua myöhemmin. 

Paniikkipuhelu Océanin äidille ja lääkärin odottelua. Mun oma olo vain huononi huononemistaan, väsymys ja pelko paino päälle. Pompin ulko-oven ja Océanin asunnon väliä, vaihdoin käärettä hänen otsallaan ja tarjosin lisää vettä. Vihdoin viimein lääkärisetä saapu paikalle, tutki Océanin ja käski menemään heti aamun koitteessa sairaalaan. Kuumetta mitattiin 40 celciusta. 

Lääkärin lähdettyä soitettiin uudestaan Océanin äidille. Hän kertoi tekevänsä työpaikallaan valmistelut Océania varten ja tulevansa hakemaan häntä lääkäriin puoli kahdeksalta, heti työvuoronsa päätyttyä. Kello oli tähän aikaan ehkä viisi aamuyöllä. Levitin oman patjani jälleen lattialle, vedin peiton korviin ja yritin pahasta olostani huolimatta saada vähän unta. 

Muutaman tunnin päästä Océanin äiti soitti olevansa matkalla, ja niin sain taas siirtää patjani pois tieltä. Äiti tuli, otti muutamat verikokeet Océanista ja mittasi multa kuumeen. Mulla ei sitä kuitenkaan ollut. Mun paluujuna kotiin lähti sunnuntai-iltana kuuden aikoihin, eikä meillä ollut mitään tietoa kuinka kauan lääkärissä kestäisi. Koko mun matkalaukku oli levällään ja Océanin oli päästävä lääkäriin mahdollisimman pian. Niin me päädyttiin siihen tulokseen, että mä jäisin Océanin asunnolle. Hän neuvoi mulle oikeat metrot juna-asemalle ja niin he lähtivät. 

Mä jäin siihen Océanin sängylle istumaan. Mua sattu mahaan ja päähän ja mua oksetti. Mä olin täysin vieraassa kaupungissa aivan yksin, paikassa jossa englantia saatikka suomea ei oikeasti puhuta. Mulla olis edessä yli kymmenen tuntia ennen kuin mun juna lähtisi takaisin kotia. Mua pelotti Océanin puolesta, mua pelotti itteni puolesta. 

Mä murruin, mä aloin vaan itkemään ihan hulluna. Kaikki vaan purkaantu ja niin mä itkin siinä lattialla varmaan jonkun puol tuntia. Mulla oli niin voimaton olo. Mitä mä teen täällä?

Sitten kuivasin kyyneleet ja nostin itteeni niskasta kiinni. Vaihtovuodessa ei olis mitään ideaa, jos kaikki olis koko ajan hyvin ja elämä pelkkää naurua. Jos ei koskaan mee pohjalle ei voi koskaan elää huipulla. Päätin että tästähän mennään läpi vaikka sitten suomalaisella sisulla, meikätyttö ei tullu tänne asti vikisemää. 

Pistin tekstiviestit mun hosteille ja äidille Suomeen. Pian homma alkokin järjestyä; hostperheeni serkut olivat hyppäämäisillään autoon ja matkalla hakemaan mua niiden luo syömään, kotona oli etitty kaikki maholliset mahalääkkeet esille ja monta kertaa varmistettiin että pystynkö tulemaan junalla kotia. Ennen kun huomasinkaan olin jo siis hyvissä käsissä ja matkalla kohti serkkujen taloa. 

Syötiin serkuilla ja katottiin leffaa. Juteltiin paljon Suomesta ja koko ajan tsemppasin, vaikka mun maha oli tosi kipee ja mulla oli ihan hirvee olo. Vihdoin viimein juna-asemalle päästyäni mä jo tärisin ihan hullusti. Nojoo, olihan siellä kylmä ja mulla oli päällä vaan ohut neule ja nahkatakki mutta kuitenkin. Junassa voin jo paremmin istuttuani kaksi ja puoli tuntia paikallani, mutta noustessani jälleen ylös paha olo tuli takaisin. Automatkalla asemalta kotiin olo vain paheni ja kotiin päästyäni menin vain suoraan huoneeseeni. Juttelin skypessä huolesta sairaiden vanhempieni kanssa ja hostäitini toi mulle tarjottimella teetä, leipää ja lääkettä. 

Lopetin puhelun ja yhtäkkiä koko perhe kapusi mun huoneeseen (joka on siis talon kolmannessa kerroksessa) mua halaamaan ja lohduttamaan. Itku pääsi jälleen ja nyyhkytin vaan siinä koko perheen ympäröimänä yrittäen selittää jotakin ranskaksi. Voitte vaan kuvitella miten se suju hahah :D Mun perhe kuitenkin kuunteli mua kun kerroin niille miten pelkäsin, miten oon väsyny ja miten mua sattuu joka paikkaan. Juteltiin myös meidän viikonlopun reissusta ja otin lääkettä. Mun hostäiti oli soittanu Océanin äidille ja sain kuulla hänen voivan jo paremmin. Hengitysvaikeudetkin oli johtunu vaan paniikista. Menin nukkumaan ja pian sainkin unta. Aamulla kaikki olikin jo paljon paremmin.

Me kumpikin Océanin kanssa kärsitään ilmeisesti virusperäisestä sairaudesta, eli tää viikko otetaan vielä aika lailla loman kannalta. Hän voi jo vähän paremmin, mulla on vielä aika kipeä olo mutta eiköhän tää tästä. Oon nyt kotona mun perheen kanssa, eli kaikki on hyvin. Ja hei, mä selvisin. Elämäni kamalimmista kahdestakymmenestä neljästä tunnista.