IL Y A TROIS SEMAINES

Torstaina 17. heinäkuuta heräsin aamulla 9 aikaan, heitin jotkut vaatteet vaan päälle, arskat silmille ja lähdin hakemaan kroisantteja meille aamupalaks. Saavuin kotiin, kävin suihkussa, muuntauduin takasin ihmisen näköseks ja menin avaamaan oven Olivialle, joka tuli meille aamupalalle. Siinä mun veli Hugo heräili meidän seuraks kanssa ja vedettiin kroissanttia naamatauluun. Annoin Olivialle avaimenperän mitä olin hautonu jo kauan aikaa, ja aloin vääntämään Quiche Lorrainea meille päivälliseks. Olivian piti sit siinä yhdentoista pintaan lähteä, halattin ja sanottiin heipat ja meikäläinen jatkoi piiraitten valmistamista.

Puol 12 aikaan mun toinen hostiskä Bernard tuli kylään ja heti hänen perässään mun ensimmäinen hostäiti Marie-Paule paukkas sisään Sarahin kanssa, joka tuli just viisaudenhampaitten poistosta, raukka näytti iha hamsterilta. Sarah ojensi mulle pinssinsä ja käyntikorttinsa ja sitte tulikin jo hyvästien aika. Itkuhan siinä tuli, mutta nopee se meni ohitse ja pääsin takasin ruoan laittoon ja työntämään piiraat uuniin.

Puoli 1 mun hostäiti tulee kotiin ja samaan aikaan mä otan piiraat ulos uunista. Vihreetä salaattia ja roseviiniä kyytipojaks, me juodaan kokonainen pullo kahdestaan mun hostäidin kanssa. Jutellaan vaikka mistä, Hugon tulevasta vuodesta Zimbabwessa, mun lähtemisestä ja takaisin tulemisesta ensi kesänä, kesäsuunnitelmista ja täysi-ikäisyydestä joka kolkutteli ovella. Piiras oli tosi hyvää, söin ite varmaan puolikkaan kun tiesin etten sais moneen tuntiin mitään ruokaa. Jälkkäriks mun hostäiti oli hakenu kaupasta juustokakkua ja sitä sitten vuorostaan.

Varttia vaille kolme me havadutaan, että alle puolen tunnin päästä pitäis olla tien päällä. Vaihan vaatteet ja kannan Hugon avustuksella matkalaukut alakertaan, juoksen takasin ylös ja haen mun bleiserin. Hostäiti siellä alakerrassa jo pyyhkii silmäkulmiaan kun mä pistän viimeisen tekstiviestin mun ranskanumerosta ja annan sitten simkortin hänelle. Siirrytään koko konkkaronkka talon eteen ottamaan viimeiset lähtökuvat, päivitän vielä nopeesti facebookin talon ulkopuolelle ylettyvällä wi-fillä ja hyppään Bernardin KUUMAAN autoon. Suunta kohti Luxembourgia ja lentokenttää.

Niinkuin mun saapuessa, tälläkin kertaan moottoritie oli tukossa ja jouduttiin ajamaan pikkuteitä pitkin lentokentälle. Reilun puolen tunnin matkan jälkeen saavutaan kentälle, isken bleiserin päälle ja vedetään Hugon kanssa mun laukut sisälle. Siellä mun kolmas hostisä jo ootteleekin, käyn hoitamassa check in:in ja jäädään oottelemaan mun tutoria siihen (joka ei kyllä ikinä ehtinyt saapumaan paikalle). Annoin mun pienet läksiäislahjat, ja viisi minuuttia ennen boardingin alkua joudun viimein sanomaan vikat hyvästit. Hostäitin kanssa itketään meikkimme poskille, halaan jokaista mun perheenjäsentä ja lupaan tulla takasin ja niin mä marssin turvatarkastuksen kautta pois. Vielä tarkastuksessa henkilökunta kyselee mun vuodesta ja kehuu mun takkia, läpäistyäni sen vilkutan vielä viimeistä kertaa mun rakkaille perheenjäsenille ja astun nurkan taakse. Ja alan itkemään ihan hervottomasti.

Lennot meni hyvin, Kööppenhaminassa mulla oli kaksikymmentä minuuttia aikaa ehtiä kentän toisesta päästä toiseen ja niin mä juoksin mun kilisevän bleiserin kanssa pitkin lentokenttää ja keräsin katseita. Aasialaiset mummot tulivat luvatta hiplaamaan mun takkia ja ranskalaiset lapset nauroivat juustorasialle mikä mun selässä roikku. Kummankin lennon ajan luin matkalukemistani Nos etoiles contraires eli tähtiin kirjoitettua virhettä ja kuuntelin ranskalaista musiikkia.

Helsinkiin vihdoin saavuttuani lähetin nopeasti perheille viestit facebookin ja tekstiviestien kautta ja lähdin etsimään matkalaukkuani, jota ei sitten ikinä tullutkaan. Ilmoitin laukun hukkuneeksi ja astuin sermin toiselle puolelle.

Siellä oli mun pikkusisko ja -veli isin kanssa mua odottamasa kera "Nemoa etsimässä" kyltin. Siitä ajettiin kotia ja tänne saavuttiin kolmen aikaan aamuyöllä. Herätin koiran joka oli mulle vihainen, äitin ja mun kaksi muuta pikkusisarusta. Juteltiin vähän aikaa ja mentiin sitten nukkumaan. Ja niin mä olin takaisin täällä.

Viimeisen kolmen viikon aikana on sitten ehtiny tapahtua. Oon nähny mun kavereita ja viettäny pienimuotoisia tupareita. Kulkenu kylällä ja kaupungissa ihan turistina ja mökkeilly. Ostanu koulukirjat ensi vuotta varten (joka alkaa muuten huomenna...), ja käyny Kuopiossa moikkaamassa Thomasia. 18 vuotta tuli täyteen viime sunnuntaina ja näinollen Jyväskylän yöelämäänkin on tullu tutustuttua. Ennen kaikkea oon rauhassa lomaillu ja totutellu yli kulttuurishokista siihen malliin, että oon huomenna valmis palaamaan koulutyöhön.

Mun vaihtovuosi oli aivan mieletön kokemus ja lähtisin vaikka saman tien uudestaan jos vaan annettaisi mahdollisuus. Ehdottomasti paras vuosi tänastisesta elämästäni, en kadu sekunttiakaan sitä että lähdin. Ikävä Ranskaa ja Thionvilleä ja ihmisiä sielä on jo nyt aika kova, mutta ensi kesänä mä menen sinne takaisin.

Blogi varmaan jää nyt tähän, käyn kuitenkin aina välillä tsekkailemassa kommentit eli niitä saa edelleen jättää. Instagramissa ainojuu -nimellä löytyy tästäkin eteenpäin.

Kovasti tsemiä kaikille niille jotka nyt ovat lähdössä/ovat jo lähteneet omalle vuodelleen. Älkää pelätkö, siitä tulee teidän elämänne paras vuosi vaikka oliskin vaikeeta. Ja kaikille niille ketä haaveilee maailmalle lähdöstä mä haluun sanoo yhden asian: lähtekää nyt. Sieltä pääsee aina takaisin mutta menetettyä mahdollisuutta ei saa enää koskaan takaisin.

Au revoir, gros bisous

Aino