Journée avec moi

Moi!

Mun on viimeisen reilun kolmen kuukauden ajan pitäny tehdä päivä kanssani-postaus ihan normaalista arkipäivästä täällä mun ekan perheen luona. Tyylilleni uskollisena jätin sen sitten viimeiseen koulupäivään ennen joululomaa ja perheenvaihtoa tottakai. Ja unohdin kameran kotiin. Ja unohdin ottaa kuvia. Eikä tääkään päivä ihan mikään tavallinen ollut. Mutta täältä tää nyt tulee joka tapauksessa!

Flickr ei suostunut tällä kertaa yhteistyöhön, joten latasin nää kuvat poikkeuksellisesti itse bloggerin kautta, sen takia ne on nyt vähän pienempiä. Mutta ei anneta sen häiritä!

Perjantai-aamuna herätyskello soi 6.20. Kampesin itteni vaivalla ylös, nappasin aamusuklaan kalenterista ja suuntasin kylppäriin tekemään itsestäni ihmisen näköisen. Perheessä meitä on kolme naista ja yksi kylppäri, voitte vaan kuvitella millasta säätämistä se on joka aamu :D Meikin ja hiusten jälkeen kipaisin takaisin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet, nappasin koululaukun mukaan ja suuntasin...

... aamupalalle! Ranskalaiset syö tosi sokerisen aamupalan, hillo- tai nutellaleipää, suklaamuroja ja kaakaota. Mun hostäiti oli kuitenkin ostanu mua ajatellen Saksasta mysliä (Thionvillestä kun sitä ei juuri mistään saa..), ja niinpä mun aamut on lähes poikkeuksetta startannu myslillä ja teellä! Okei on niitä nutellaleipiäkin syöty, mutta kouluaamusin mysli tai porukoitten Suomesta lähettämä puuro on se mun juttu. 

7.20 seisoinkin jo Sarahin kanssa bussipysäkillä, ja 7.23 hypättiin bussiin. Koulubussi tulee joka aamu pitkän matkan takaa ja meidän pysäkki on toiseksi viimeinen ennen Thionvilleen pääsyä, eli istumapaikasta saa vain haaveilla. En muista Suomessa varmaan koskaan seisoneeni bussissa, mutta niin vain täällä joka ikinen kouluaamu. Tällä kertaa bussissa oli kuitenki tilaa normaalia enemmän. On ollut niitäkin aamuja, jolloin kuski avaa oven, huikkaa ettei sisällä ole tilaa ja jatkaa matkaansa jättäen meidät kaikki pysäkille.

Koululle saavuin siinä kahdeksan maissa, ja suunnistin tupakoivien ihmisten lävitse kohti koulua. Perjantaisin mulla on koulua vain 8-10, eli aika rento viimeinen koulupäivä. Etenkin, kun toinen tunneista on englantia! Englannin tunnilla kuunneltiin väittelyitä, ja historian tunnilla opiskeltiin ensimmäistä maailmansotaa. Sain yhdeltä kaverilta joululahjaksi ihanan kirjeen, jossa se mm. kerto ikävöivänsä mua jo nyt vaikka lähden takaisin Suomeen vasta seitsemän kuukauden jälkeen! ❤

Ja kuten joka ikinen perjantai, nappasin lyhyen koulupäiväni päätteeksi nappasin bussin Thionvillen keskustaan ja menin syömään australialaisen Finleyn ja kanadalaisen Olivian kanssa. Meillä on tapana tavata subwayn edessä, jonka jälkeen käydään hakemassa jokaiselle ruoat (tällä kertaa Olivia tilas subin, Finley halus kebabbia ja meikäläinen söi pastaa). Ruokien hakureissun jälkeen mennään meidän vakkaribaariin Latitude 49:ään, jossa saa syödä omia ruokiaan jos ostaa limsat paikan päältä. Lisäks baarissa on ilmanen wi-fi! :D 

Kyseinen perjantai oli nyt viimeinen kerta, kun voitiin näin tehdä, Finleyllä kun lähtee lentokone 12. tammikuuta takaisin Australian lämpöön. Niin raastavaa joutua sanomaan hyvästejä jo neljän kuukauden jälkeen. En halua!! Onneks ehditään vielä nähdä ennen sen lähtöä (:

Kesken tyttöjen treffailun Thomas pisti mulle viestiä käskien tulemaan kylään. Niinpä tyttöjen lähtiessä takaisin koulun penkille, meikäläinen suuntas bussilla kohti kolmannen perheen kotia. Annoin Thomasille mun joululahjan ja sain siltä jotain vastalahjaksi, mutta se mokoma niittas lahjapussin suun kiinni etten nää sen sisältöä. Plääh.

Iltapäivä meni rennosti kissoja silitellen, jutustellen ja nauraen. Ihan hassua kuvitella, että vielä joku kaunis päivä oikeesti muutan Thomasin taloon asumaan. Kyllähän se jo nyt tuntuu ihan kodilta, mutta silti jotenki vähän hassua :D Mutta en valita! 

Yhtäkkiä Thomas ilmoitti mulle, että nyt lähdetään. Takit niskaan ja menoks, eikä mulla ollu harmainta aavistusta minne :D Näin tapahtuu periaatteessa joka ikinen kerta, kun tuon äijänkäppyrän kanssa aikaani vietän. Tällä kertaa hypättiin autoon, käytiin hakemassa jotain lappusia parista virastosta ja sen jälkeen jäätiin odottamaan yhtä Thomasin kaveria. 

Kaverin saavuttua ajettiin lähimpään elektroniikkaliikkeeseen ostamaan kiharrustikku ja sauvasekoitin, ihasteltiin erilaisia lankapuhelimia ja naurettiin keittokirjoille (fait cuisine = fat cuisine). Sitten kaarrettiinkin jo lähimmän jättiruokakaupan parkkipaikalle ja suunnistettiin suklaahyllylle. Suklaashoppailujen jälkeen tulikin vähän kiirus, mulla oli 20 minuuttia aikaa ehtiä kotiin, me oltiin väärällä puolella kaupunkia ja illan ruuhkat oli pahimmillaan. 

Ehdin kaikista ennusteista huolimatta ajoissa kotiin, kouraisin karatekamat ja mandariinin mukaan ja hyppäsin autoon. Hostisän kyydillä äkkiä Sarahin koululle sitä hakemaan ja pikapikaa dojolle karatereeneihin! Normiarkenakin meillä on Sarahin kanssa perjantaisin karatea, mutta tänä perjantaina meininki oli vähän eri: meillä oli eka vyökoe! Tatamilla me oltiin vajaa puoli tuntia ennen kokeen alkua lämmittelemässä ja treenaamassa muiden valkovöisten kanssa. Kyllä huomas, että meitä kaikkia vähän jännitti!

Normaalisti meidän harkat pitävä sensei puhuu sujuvaa englantia, eli jos en ranskaksi ymmärrä, niin mulla on joku joka selittää. Vyökokeen veti kuitenkin karateseuran perustaja, Ranskan-, Euroopan- ja maailmanmestari, yhdeksän danin Gilbert Gruss, joka ei englantia puhu. Siihen päälle kun lätkästiin kaikki stressi kokeen läpäsystä sun muut, voin sanoo ettei todellakaan ollu mun paras suoritus. Olin jo ihan varma, että vyö jäi saamatta...

...mutta sieltä se tuli kuitenkin! Voimaa on saatava liikkeisiin lisää ja perusasennon kanssa pitää tehdä vielä paljon töitä, mutta läpäisin vyökokeen! Se tunne kun sai ekaa kertaa kietaista ton keltasen vyön vyötärölle sen valkoisen sijasta, aijaijai. Olin yhtä hymyä koko loppuillan!

Kokeitten jälkeen meillä olikin karateseuran pikkujoulut. Oli tosi mukava jutella kaikkien kanssa, kun ei treenien aikana oikeen pysty. Tosi monia kysymyksiä sain Suomesta ja siitä, miksi ihmeessä oon täällä. Kuitenkin kaikki kehu mun ranskaa ja oli tosi ilosia, että ovat saaneet vähän kansainvälisyyttä tänne karatejengiin. Monsieur Gruss kertoi Suomesta tulevan hyviä karatekoja, ja sensei (jonka voi kuvasta pongata vasemmalta, serviettejä ojentavien käsien takaa) heitti koko ajan vitsiä mun ulkomaalaisuudesta. Oon ollu porukassa mukana reilut kolme kuukautta, mutta voin jo valehtelematta sanoa tätä dojoa ja näitä ihmisiä jo toiseksi (hetkinen, viidenneksi?) perheekseni! ❤ 

Tuolta kotiuduttiinkin sitten kuolemanväsyneinä yhden aikaan aamuyöstä kotia, jonka jälkee nopee naamanpesu ja unille.

Ei tosiaan ollut siis ihan tavallinen perjantai, mutta lähes. Toivottavasti saitte ees jonkinmoista käsitystä mun arjesta täällä! Nyt haluun toivottaa teille kaikille oikeen ihanaa joulua, nauttikaa siitä mahdollisimman paljon missä ikinä sitten oottekin! ❤ Ja onnitteluja vyökokeen läpäsystä otetaan vastaan ;)