Muuttolintuja talvella

Hellurei ja hellät tunteet! Toivottavasti oli kaikilla kiva uusivuosi, mulla ainakin oli. Mutta tällä kertaa muista aiheista.

Jos joku onneton on onnistunut missaamaan rotaryvaihtojen erikoisuuden eri pari kertaa vuodessa tapahtuvan perheenvaihdon, niin ihmettelen kyllä. Joka tapauksessa, 2. tammikuuta oli meikäläisen vuoro "heittää" tavarat kasseihin ja lähteä kohti seuraavaa kotia.

Mun fiilikset ennen muuttoo oli tosi tosi ristiriitaset. Mä tykkäsin (ja tykkään toki edelleen) tosi paljon mun ekasta perheestä. Olin täysin perheenjäsen, isosisko joka katto vähän pienempiensä perään. Mulla oli omat oikeuteni ja velvollisuuteni, tiesin mistä imuri löyty ja mistä löydän leipäveitsen. Lisäilin keskeneräseen kauppalistaan shampooni ja hoitoaineeni, tanssin Lucien kanssa Just Dance 4-peliä ja vietin oikeesti perhe-elämää. Idea siitä, että joutuis alottaa kaiken taas ihan alusta tuntu tosi karulta. "Mulla ei oo vielä ajokorttia, me juodaan maitoa joka aterialla, meidän kesämökki on järvenrannalla ja joo, mä tuun joulupukin maasta. Ja ei, me ei puhuta englantia Suomessa".

Mutta toisaalta mä olin kanssa innoissani. Olin kuullu tosi paljon hyvää mun toisesta hostperheestä, ja halusin jo kokee vähän erilaisen elämäntyylin ja erilaisen perheen. Odotin innoissani uusia reissuja, uusia tapoja ja ihan vaan uutta elämää.

Torstaiaamuna kuitenkin vähän haikein mielin kassit alakertaan ja menoksi. Automatkalla uuteen kotiin suupielet käänty jo kuitenkin ylöspäin, mua pari kuukautta nuorempi hostveli sai isänsä valvovan silmän alla ajaa meidät kotiin, eikä siinä hässäkässä voinu naurulta välttyä!

Ja nyt mä oon sitten täällä uudessa kodissa. Ei tää vielä ihan kodilta tunnu, mutta veikkaisin että kyllä tää tästä. Mulla on äiti ja isä, 17-vuotias hostveli (joka oli viime vuoden Japanissa vaihtarina), päälle parikymppinen hostsisko joka asuu vielä kotona, ja heidän lisäkseen vielä yksi sisko ja yksi veli, jotka ei asu enää kotona. Niin, ja kolme kissaa sekä hostsiskontyttö. Meikäläisestä tuli siis heittämällä täti!
Perheen keskipituus on about 165cm (itelläni on mittaa 177cm), ja nää on kaikki tosi sympaattisia ja mukavia. Huumori on sopivan sarkastista mun makuun ja sanaleikkejä viljellään paljon (tosin itse tajuan ne vasta kymmenen minuutin päästä, mutta tajuan kuitenkin!).

Mutta on niitä huonojakin, tai jos ei huonoja niin ei-niin-kivoja-puoliakin jo löytynyt. Uudesta kodista on matkaa Luxembourgiin 3km, Saksaan 7km ja Thionvilleen 13.5km. Aivan keskellä mitään ei siis olla, mutta bussi kulkee arkipäivisin vain kolme- tai neljä kertaa kaupunkiin ja kotia. Puhelimen kenttä on paikoittain aika heikko, eikä wifi toimi mun huoneessa kuin oviaukossa tai yhdessä kolossa työpöydän ja sängyn välissä. Lisäks vielä hostisä on ottanu tosi vakavan ja totisen asenteen mun ranskan oppimista kohtaan, mikä on tietty hyväkin juttu. En oo koskaan väittäny puhuvani tosi hyvää ranskaa, mutta nyt hänen poimiessa jokaisen virheen ja laittaessa mut toistamaan jokaisen pikku sanan neljään kertaan, en haluu kohta enää puhua mitään kun en tunnu tekevän kuin virheitä. Tiedän kyllä hänen tarkoittavan vaan hyvää ja ranskaahan tänne tultiin oppimaan, mutta ei se kivaa silti oo.

Nyt koitan vaan pitää pään ylhäällä ja katseen eteenpäin, enköhän mä tästäkin selviä.