Karatekid

Ette varmaan ikinä arvaa mistä aattelin tänää postata! 

Elikkäs joo. Kauan kaivailtu karatepostaus on nyt vihdoin viimein tulossa. Oikeestihan oon yrittänyt tehdä tätä jo vaikka miten pitkään, mutta aina on homma kaatunu joko kuvien puutteeseen, ajan puutteeseen tai tideon puutteeseen. Tällä kertaa aikaa nyt on, kuvia muutama hassu vyökokeesta ja tietoa neljän kuukauden rautaisella kokemuksella.

Mä olin siis päättänyt jo ennen lähtöä alkavani harrastamaan jonkinsorttista urheilua täälläpäin. Suunnitelmissa oli koittaa jotain uutta lajia (eli ei siis kirmata suoraan korisreeneihin) ja olin jo harkinnu mm. käsipallon tai lentopallon alottamista. Totta puhuen, mitkään muut urheilulajit ei käyny mulla ees mielessä kuin pallolajit.
Oisko se sitten ollu peräti mun ensimmäinen viikko, kun käytiin ekan perheen hostäidin ja Sarahin kanssa kattomassa Thionvillen liikuntakeskukselta karatevuoroja. Sarah oli jo pitkän aikaa halunnut koittaa jotain kamppailulajia, mutta se ei ollut rohjennut yksin sitä aloittaa. Niin se pyys mut mukaansa ja se oli sitten menoa!



Muistan meidän ekat harkat vieläkin tosi hyvin. Meillä oli kummallakin juoksulegginsit ja t-paidat päällä, kun kaikki muut vetivät valkosissa kimonoissaan. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiks, mut jopa englanniksi. Sensein ilme kyllä vähän eka valahti, kun kerrottiin etten oo ranskalainen.. :D Harkat meni vähän miten meni, silloin aattelin olevani tosi hyvä ja oikee luonnonlahjakkuus, mutta näin jälkeenpäin ajatellen se tais olla aika säälittävää räpellystä.. :D Selvittiin kuitenkin kunnialla lävitte ja rakkaus lajiin synty melkein heti. Tänne on pakko tulla uudestaan!

Ennen vyökoetta! > Astrée, Sarah, minä, Maxime & miesjonkanimeäenmuistamuttaseonleipuri

Ja uudestaan ollaan menty. Harkat meillä on kaks kertaa viikossa, joka keskiviikko ja perjantai. Niiden lisäks olis harkat myös lauantaina, mutta harvemmin ollaan oltu silloin kotona. Keskiviikon harkat pidetään pienellä dojolla vähän sivummalla kaupungin keskustasta, noin sadan metrin päästä mun kolmannen hostperheen talosta! Keskiviikkosin harkat on aina tosi tekniikkapainotteiset. Tehdään tosi paljon juttuja pareittain, hiotaan asennot, potkut ja puolustautumiset kohdilleen. Agressiot saa aina hyvin purettua :D Treenin lopussa on aina lyhyt kuntopiiri, siitä selvitessä on aina voittajaolo!

Perjantaisin suunnataankin Milliairelle, eli Thionvillen suurelle kamppailulaji-hallille. Alkuun meille vetää Monsieur Gilbert Gruss 45:n minuutin kuntopiirin/venyttelyn, jonka jälkeen alkaa itse tunnin ja vartin reeni. Perjantaisin tehdään kataa, eli karateen kuuluvia liikesarjoja, joita ollaan tähän mennessä opittu kolme. Tykkään ite tosi paljon myös näistä perjantain reeneistä, mun mielestä katan tekeminen on kivaa, eikä siinä kuntopiirissäkään mitään vikaa oo!

Se, mikä mut karatessa yllätti, oli kaikkien perinteiden ja sääntöjen kunnioitus. Tatamille ei saa tassutella ilman kumartamista, ja harkkojen jälkeenkin pitää kumartaa. Perinteiset aloitukset sun muut (ei tää termistö suomeks ihan pelaa..) on jo hanskassa kanssa, ja oma paikka löytyy helposti, kun ollaan vyöarvon mukaisessa järjestyksessä. Meininki on siis vähän eri kuin koripallossa!



Ite harrastan karatea siis Ecole de Karate traditionnel- nimisessä seurassa. Seuran on perustanut yhdenksän danin Monsieur Gilbert Gruss, jolla on taskussaan mm. Ranskan-, Euroopan- ja maailmanmestaruudet (viimeisin vuonna 1972 ). Hänen sijastaan meille harkkoja  pitää kuitenkin kolmen danin sensei Marc Taris, joka siis mun onnekseni puhuu sujuvaa englantia.
Kumpikin herroista ja kaikki muut karateseuralla työskentelevät ja harkoissa pyörivät ihmiset on mulle jo tosi tärkeitä ja kuin oma perhe. Tuntuu siltä, kun oisin tuntenut nää ihmiset jo vuosikausia, vaikka oikeesti takana on vain muutama hassu kuukausi. Kysellään kuulumiset ja päivitellään maailman menoa, jutellaan mistä ikinä sattuu eikä vitsailu oo missään nimessä kiellettyä! Harkkoihin on siis aina tosi kiva mennä.

Sen verran iso juttu tää karate mulle nyt on, että tuli jo tatamille ikävä tän kahden viikon joululoman aikana. Mun rotarybleiseriä koristaa iso seuran kangasmerkki, ja mikäli ensi keväänä läpäisen oranssin vyökokeen, pistän tän mun keltaisen bleiseriäni koristamaan. Ja mikäli aikataulut antaa Suomessa periksi, jatkan kyllä ehdottomasti vaihdon jälkeen. Pitää vain hyvä kolo löytää koulun, kavereitten ja muiden harrastusten välistä, ja jollain ihme keinolla raahata tää mun kimono kotiin.. :D

Jos jäi kysyttävää, niin kommenttilootaan vain! Meiksi tästä lähteein kohtapuoliin heittämään kimonoa niskaan, se olis harkkojen vuoro!

Muuttolintuja talvella

Hellurei ja hellät tunteet! Toivottavasti oli kaikilla kiva uusivuosi, mulla ainakin oli. Mutta tällä kertaa muista aiheista.

Jos joku onneton on onnistunut missaamaan rotaryvaihtojen erikoisuuden eri pari kertaa vuodessa tapahtuvan perheenvaihdon, niin ihmettelen kyllä. Joka tapauksessa, 2. tammikuuta oli meikäläisen vuoro "heittää" tavarat kasseihin ja lähteä kohti seuraavaa kotia.

Mun fiilikset ennen muuttoo oli tosi tosi ristiriitaset. Mä tykkäsin (ja tykkään toki edelleen) tosi paljon mun ekasta perheestä. Olin täysin perheenjäsen, isosisko joka katto vähän pienempiensä perään. Mulla oli omat oikeuteni ja velvollisuuteni, tiesin mistä imuri löyty ja mistä löydän leipäveitsen. Lisäilin keskeneräseen kauppalistaan shampooni ja hoitoaineeni, tanssin Lucien kanssa Just Dance 4-peliä ja vietin oikeesti perhe-elämää. Idea siitä, että joutuis alottaa kaiken taas ihan alusta tuntu tosi karulta. "Mulla ei oo vielä ajokorttia, me juodaan maitoa joka aterialla, meidän kesämökki on järvenrannalla ja joo, mä tuun joulupukin maasta. Ja ei, me ei puhuta englantia Suomessa".

Mutta toisaalta mä olin kanssa innoissani. Olin kuullu tosi paljon hyvää mun toisesta hostperheestä, ja halusin jo kokee vähän erilaisen elämäntyylin ja erilaisen perheen. Odotin innoissani uusia reissuja, uusia tapoja ja ihan vaan uutta elämää.

Torstaiaamuna kuitenkin vähän haikein mielin kassit alakertaan ja menoksi. Automatkalla uuteen kotiin suupielet käänty jo kuitenkin ylöspäin, mua pari kuukautta nuorempi hostveli sai isänsä valvovan silmän alla ajaa meidät kotiin, eikä siinä hässäkässä voinu naurulta välttyä!

Ja nyt mä oon sitten täällä uudessa kodissa. Ei tää vielä ihan kodilta tunnu, mutta veikkaisin että kyllä tää tästä. Mulla on äiti ja isä, 17-vuotias hostveli (joka oli viime vuoden Japanissa vaihtarina), päälle parikymppinen hostsisko joka asuu vielä kotona, ja heidän lisäkseen vielä yksi sisko ja yksi veli, jotka ei asu enää kotona. Niin, ja kolme kissaa sekä hostsiskontyttö. Meikäläisestä tuli siis heittämällä täti!
Perheen keskipituus on about 165cm (itelläni on mittaa 177cm), ja nää on kaikki tosi sympaattisia ja mukavia. Huumori on sopivan sarkastista mun makuun ja sanaleikkejä viljellään paljon (tosin itse tajuan ne vasta kymmenen minuutin päästä, mutta tajuan kuitenkin!).

Mutta on niitä huonojakin, tai jos ei huonoja niin ei-niin-kivoja-puoliakin jo löytynyt. Uudesta kodista on matkaa Luxembourgiin 3km, Saksaan 7km ja Thionvilleen 13.5km. Aivan keskellä mitään ei siis olla, mutta bussi kulkee arkipäivisin vain kolme- tai neljä kertaa kaupunkiin ja kotia. Puhelimen kenttä on paikoittain aika heikko, eikä wifi toimi mun huoneessa kuin oviaukossa tai yhdessä kolossa työpöydän ja sängyn välissä. Lisäks vielä hostisä on ottanu tosi vakavan ja totisen asenteen mun ranskan oppimista kohtaan, mikä on tietty hyväkin juttu. En oo koskaan väittäny puhuvani tosi hyvää ranskaa, mutta nyt hänen poimiessa jokaisen virheen ja laittaessa mut toistamaan jokaisen pikku sanan neljään kertaan, en haluu kohta enää puhua mitään kun en tunnu tekevän kuin virheitä. Tiedän kyllä hänen tarkoittavan vaan hyvää ja ranskaahan tänne tultiin oppimaan, mutta ei se kivaa silti oo.

Nyt koitan vaan pitää pään ylhäällä ja katseen eteenpäin, enköhän mä tästäkin selviä.

All I want for christmas is new years eve

Hupsista mikä viikon mittainen blogitauko mulle tulikaan! Totta puhuakseni koneelle en päässyt ollenkaan viimesen neljän päivän aikana, eikä niitä edeltävinä päivinäkään hirveesti luppoaikaa ollut.. Parempi kuitenkin myöhään kun ei milloinkaan eiks niin? ;)
Viikon verran myöhässä tuun nyt kertoilemaan teille vähän joulukuulumisia ja välipäivien hulinaa! Jouluahan tuli tosiaan vaan kolmesti tänä vuonna vietettyä, mutta siitä lisää tuonnenpana!



Jouluaattoaamu alko perinteiseen tapaan kalenterin viimeisen luukun avaamisella. Sen jälkeen mikään ei oikeen enää mennykkään mun perinteiden mukaan. Aamupalalla meillä oli riisipuuron sijasta paahtoleipää, ja telkkarista pauhas joulurauhan julistuksen sijaan musavideot. Vähän tuli jo ikävä kun kaverit pistivät whatsappiin viestejä jouluaterian ja joulusaunan jälkeen, täällä Ranskassa kun ei ollut oikeen mitään ohjelmaa koko päivänä!
Illalla pääsin sitten jouluSUIHKUN kautta laittamaan mekon päälle ja katolilaiseen joulumessuun! Messun jälkeen keräännyttiin sukulaisten kesken tänne, jaettiin lahjat, skypeteltiin mun perheelle ja näitten pojalle Meksikoon ja jaettiin lahjat. Sain mun vanhemmilta Suomesta mm. lipun Cheekin elokuiselle keikalle ja suklaata, ja mun hostperheeltä Thomas Sabon käsikorun ja aivan ihanan valokuvakansion, täynnä valokuvia mun edellisistä neljästä kuukaudesta ! ❤ Mulla alko kyyneleet valua ja menin ihan sanattomaks, on tää mun hostperhe niin rakas!



Kyyneleiden pyyhkimisen jälkeen riennettiinkin jo joulupöytään. Alkupalana meillä oli hanhenmaksaa, lohta ja simpukoita, mitkä ovat täällä perinteisiä jouluruokia. Pääruokana meillä oli perunaa ja ankkaa, sen jälkeen juustot ja jälkiruuaksi kaksi jouluhalkoa! Vähän erilaiset pöperöt kuin Suomessa, mutta kelpas mulle joka tapauksessa!



Itse joulupäivänä suunnattiin jälleen kirkkoon, tällä kertaa katsomaan mun hostsiskon esiintymistä joulukuvaelmassa! Kirkon jälkeen pakkauduttiin autoon ja riennettiin jo sukulaisten luo. Avattiin muutamat lahjat ja istuttiin jo toista kertaa notkuvan joulupöydän ääreen. Oli lohta ja hanhenmaksaa, kalkkunaa ja kinkkua, täytettyjä tomaatteja ja papuja ja vaikka mitä, eikä se jälkiruokapöytäkään kakkoseksi jäänyt! Lähes koko päivä vierähtikin siinä ruokapöydässä istuen ja sukulaisten kanssa jutellen, illalla palattiin takaisin kotiin ja mentiin suoraan nukkumaan.




Tapaninpäivänä torstaina heitettiin urakalla vaatetta laukkuun, napattiin isovanhemmat mukaan ja lähdettiin jälleen Grenoblen suuntaan mun hostperheen serkuilla käymään. Yli viisi tuntia tien päällä polvet suussa, ei paljoo naurattanu viimeisen tunnin aikana.. Perillä meitä kuitenkin ilostutti pieni 4-vuotias Eliot ja lähes valmis ruokapöytä. Eikä muuten syöty mitään ihan perusmättöä, lautaselle rätkästiin sitruunapastaa venäläisen kaviaarin kanssa (enkä nyt edes vitsaile!)!





Perjantaina oli alkuperäsen suunnitelman mukaan tarkotus lähteä laskettelemaan, mutta nukuttiin koko lauma sitten tyylikkäästi sen verran pommiin, ettei ollu mitään järkeä enää lähteä ajamaan kahden tunnin matkaa vuorille. Iskettiin sitten tyylikkäät vaelluskengät jalkaan ja lähdettiin autolla kohti vuoria. Käveltiin pienessä pikkukylässä ja käytiin museossa, jossa sain kuunnella kaikki infot tollasesta radiopuhelimen näkösestä vekottimesta englanniks. Ja arvatkaapa oliko Suomi taas kerran leikattu maailmankartalta pois...
Nuo maisemat tuolla Grenoblessa päin on kyllä aivan mielettömät. Niin hienot, ettei ne näytä edes tosilta, vaan joltain tietokoneruudulta joka näyttää kuvaa vuorista. Grenobleen on siis vielä tänä vaihtovuonna päästävä!
Pikku vaellukselta kotiin päästyämme katottiin leffaa ja googlattiin lippujen + välineiden vuokraushinta, ja saatiin sellanen lopputulos, ettei rinteeseen olis meillä mitään asiaa. Oltiin Sarahin kanssa tosi pettyneitä, me oltiin kuitenkin odotettu nimenomaan sitä laskettelua tältä reissulta.





Lauantai-aamuna revittiin kuitenkin ittemme puoli kuuden aikaan ylös, ja tunnin päästä oltiin jo matkalla kohti vuoria. Kaksi tuntia kulu kevyesti auringonnousua vuorten lomasta ihastellen (ja ehkä vähän torkkuenkin..krhm). Syötiin aamupala ja lähdettiin Sarahin kanssa kiertelemään ja kuvailemaan hiihtokeskusta, ja ehkä vähän niitä vuoriakin. Kateudesta vihreinä kateltiin, kun kaikki muut laskivat rinteissä, kantoivat lautoja ja suksia olallaan ja vetivät monoja jalkoihin. Törmättiinkin sitten pian eräässä urheiluliikkeessä välinevuokraus-tarjoukseen, etittiin hostvanhemmat käsiin ja pyydettiin nätisti. Ja niinhän siinä kävi, että...




... reilun puolen tunnin päästä meikäläisellä oli sukset jalassa ja neljän tunnin lippu vasemmassa taskussa! Luciella oli samanlainen setti kun mulla, ja Sarahilla kahden tunnin lautailukurssi. Korkein rinne lähti 2100 metrin korkeudesta ja voi jummi niitä maisemia sieltä korkealta!
Neljän tunnin jälkeen nälkä kurni jo siihen malliin, että ruokaa oli saatava. Ruoan jälkeen kipaistiinkin bobsleigh-radalle (siis mikä tuo sana on suomeks?!?!?). Mun hostvanhemmat oli saanu joululahjaks kyydin tollasessa valkoisessa kelkassa koko bobsleigh-radan lävitse. Itse rata oli valmistettu aikoinaan Olympialaisia varten, eli aika ainutlaatuisesta jutusta oli kyse! Meno oli kuulemma villiä, olisin ite halunnu kanssa kokeilla, ehkä joskus toiste sitten (:

Bobsleigh-radalta takaisin hiihtokeskukseen päästyämme, oli paikan päällä alkanu aivan järkyttävä lumipyry. Ranskalaisittain meillä ei ollut autossa kuin kesärenkaat, lunta tuli ainakin se 10cm ja me oltiin vuoren huipulla. Kyllä muuten pelotti kun lähdettiin ajamaan! N. 8km/h ensimmäiset kymmenen mutkaa, ja sen jälkeen tiet olivatkin jo sulia. Vahingoilta selvittiin siis tällä kertaa, mutta kyllä pelotti!





Eilen ei sitten mitään hirveen erikoista tapahtunukkaan. Katottiin leffoja, käytiin ulkoilemassa ja päästiin ajelulle mun hostäidin veljen kesäautolla! Illalla vedettiin kolmatta kertaa viikon sisään juhlamekot päälle ja suunnattiin joulupöytään! Kanaa, perunoita, juustoja ja jälleen jouluhalko jälkkäriksi, voi sanoa että on tullut jouluruokaa nyt ihan kunnolla syöneeksi! Tänään herättiin aamulla, työnnettiin laukut takaisin auton perään ja lähdettiin kotia.

Sellainen joulu ja eka lomaviikko tälläkertaa! Tästä eteenpäin hulinaa sitten riittääkin siihen malliin, että seuraava postaus taitaa tulla vasta seuraavan hostperheen luota... hui! Hyvää uutta vuotta 2014 kuitenkin jokaiselle, tehdään ensi vuodesta vielä parempi kuin tämä edellinen oli! ❤

Journée avec moi

Moi!

Mun on viimeisen reilun kolmen kuukauden ajan pitäny tehdä päivä kanssani-postaus ihan normaalista arkipäivästä täällä mun ekan perheen luona. Tyylilleni uskollisena jätin sen sitten viimeiseen koulupäivään ennen joululomaa ja perheenvaihtoa tottakai. Ja unohdin kameran kotiin. Ja unohdin ottaa kuvia. Eikä tääkään päivä ihan mikään tavallinen ollut. Mutta täältä tää nyt tulee joka tapauksessa!

Flickr ei suostunut tällä kertaa yhteistyöhön, joten latasin nää kuvat poikkeuksellisesti itse bloggerin kautta, sen takia ne on nyt vähän pienempiä. Mutta ei anneta sen häiritä!

Perjantai-aamuna herätyskello soi 6.20. Kampesin itteni vaivalla ylös, nappasin aamusuklaan kalenterista ja suuntasin kylppäriin tekemään itsestäni ihmisen näköisen. Perheessä meitä on kolme naista ja yksi kylppäri, voitte vaan kuvitella millasta säätämistä se on joka aamu :D Meikin ja hiusten jälkeen kipaisin takaisin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet, nappasin koululaukun mukaan ja suuntasin...

... aamupalalle! Ranskalaiset syö tosi sokerisen aamupalan, hillo- tai nutellaleipää, suklaamuroja ja kaakaota. Mun hostäiti oli kuitenkin ostanu mua ajatellen Saksasta mysliä (Thionvillestä kun sitä ei juuri mistään saa..), ja niinpä mun aamut on lähes poikkeuksetta startannu myslillä ja teellä! Okei on niitä nutellaleipiäkin syöty, mutta kouluaamusin mysli tai porukoitten Suomesta lähettämä puuro on se mun juttu. 

7.20 seisoinkin jo Sarahin kanssa bussipysäkillä, ja 7.23 hypättiin bussiin. Koulubussi tulee joka aamu pitkän matkan takaa ja meidän pysäkki on toiseksi viimeinen ennen Thionvilleen pääsyä, eli istumapaikasta saa vain haaveilla. En muista Suomessa varmaan koskaan seisoneeni bussissa, mutta niin vain täällä joka ikinen kouluaamu. Tällä kertaa bussissa oli kuitenki tilaa normaalia enemmän. On ollut niitäkin aamuja, jolloin kuski avaa oven, huikkaa ettei sisällä ole tilaa ja jatkaa matkaansa jättäen meidät kaikki pysäkille.

Koululle saavuin siinä kahdeksan maissa, ja suunnistin tupakoivien ihmisten lävitse kohti koulua. Perjantaisin mulla on koulua vain 8-10, eli aika rento viimeinen koulupäivä. Etenkin, kun toinen tunneista on englantia! Englannin tunnilla kuunneltiin väittelyitä, ja historian tunnilla opiskeltiin ensimmäistä maailmansotaa. Sain yhdeltä kaverilta joululahjaksi ihanan kirjeen, jossa se mm. kerto ikävöivänsä mua jo nyt vaikka lähden takaisin Suomeen vasta seitsemän kuukauden jälkeen! ❤

Ja kuten joka ikinen perjantai, nappasin lyhyen koulupäiväni päätteeksi nappasin bussin Thionvillen keskustaan ja menin syömään australialaisen Finleyn ja kanadalaisen Olivian kanssa. Meillä on tapana tavata subwayn edessä, jonka jälkeen käydään hakemassa jokaiselle ruoat (tällä kertaa Olivia tilas subin, Finley halus kebabbia ja meikäläinen söi pastaa). Ruokien hakureissun jälkeen mennään meidän vakkaribaariin Latitude 49:ään, jossa saa syödä omia ruokiaan jos ostaa limsat paikan päältä. Lisäks baarissa on ilmanen wi-fi! :D 

Kyseinen perjantai oli nyt viimeinen kerta, kun voitiin näin tehdä, Finleyllä kun lähtee lentokone 12. tammikuuta takaisin Australian lämpöön. Niin raastavaa joutua sanomaan hyvästejä jo neljän kuukauden jälkeen. En halua!! Onneks ehditään vielä nähdä ennen sen lähtöä (:

Kesken tyttöjen treffailun Thomas pisti mulle viestiä käskien tulemaan kylään. Niinpä tyttöjen lähtiessä takaisin koulun penkille, meikäläinen suuntas bussilla kohti kolmannen perheen kotia. Annoin Thomasille mun joululahjan ja sain siltä jotain vastalahjaksi, mutta se mokoma niittas lahjapussin suun kiinni etten nää sen sisältöä. Plääh.

Iltapäivä meni rennosti kissoja silitellen, jutustellen ja nauraen. Ihan hassua kuvitella, että vielä joku kaunis päivä oikeesti muutan Thomasin taloon asumaan. Kyllähän se jo nyt tuntuu ihan kodilta, mutta silti jotenki vähän hassua :D Mutta en valita! 

Yhtäkkiä Thomas ilmoitti mulle, että nyt lähdetään. Takit niskaan ja menoks, eikä mulla ollu harmainta aavistusta minne :D Näin tapahtuu periaatteessa joka ikinen kerta, kun tuon äijänkäppyrän kanssa aikaani vietän. Tällä kertaa hypättiin autoon, käytiin hakemassa jotain lappusia parista virastosta ja sen jälkeen jäätiin odottamaan yhtä Thomasin kaveria. 

Kaverin saavuttua ajettiin lähimpään elektroniikkaliikkeeseen ostamaan kiharrustikku ja sauvasekoitin, ihasteltiin erilaisia lankapuhelimia ja naurettiin keittokirjoille (fait cuisine = fat cuisine). Sitten kaarrettiinkin jo lähimmän jättiruokakaupan parkkipaikalle ja suunnistettiin suklaahyllylle. Suklaashoppailujen jälkeen tulikin vähän kiirus, mulla oli 20 minuuttia aikaa ehtiä kotiin, me oltiin väärällä puolella kaupunkia ja illan ruuhkat oli pahimmillaan. 

Ehdin kaikista ennusteista huolimatta ajoissa kotiin, kouraisin karatekamat ja mandariinin mukaan ja hyppäsin autoon. Hostisän kyydillä äkkiä Sarahin koululle sitä hakemaan ja pikapikaa dojolle karatereeneihin! Normiarkenakin meillä on Sarahin kanssa perjantaisin karatea, mutta tänä perjantaina meininki oli vähän eri: meillä oli eka vyökoe! Tatamilla me oltiin vajaa puoli tuntia ennen kokeen alkua lämmittelemässä ja treenaamassa muiden valkovöisten kanssa. Kyllä huomas, että meitä kaikkia vähän jännitti!

Normaalisti meidän harkat pitävä sensei puhuu sujuvaa englantia, eli jos en ranskaksi ymmärrä, niin mulla on joku joka selittää. Vyökokeen veti kuitenkin karateseuran perustaja, Ranskan-, Euroopan- ja maailmanmestari, yhdeksän danin Gilbert Gruss, joka ei englantia puhu. Siihen päälle kun lätkästiin kaikki stressi kokeen läpäsystä sun muut, voin sanoo ettei todellakaan ollu mun paras suoritus. Olin jo ihan varma, että vyö jäi saamatta...

...mutta sieltä se tuli kuitenkin! Voimaa on saatava liikkeisiin lisää ja perusasennon kanssa pitää tehdä vielä paljon töitä, mutta läpäisin vyökokeen! Se tunne kun sai ekaa kertaa kietaista ton keltasen vyön vyötärölle sen valkoisen sijasta, aijaijai. Olin yhtä hymyä koko loppuillan!

Kokeitten jälkeen meillä olikin karateseuran pikkujoulut. Oli tosi mukava jutella kaikkien kanssa, kun ei treenien aikana oikeen pysty. Tosi monia kysymyksiä sain Suomesta ja siitä, miksi ihmeessä oon täällä. Kuitenkin kaikki kehu mun ranskaa ja oli tosi ilosia, että ovat saaneet vähän kansainvälisyyttä tänne karatejengiin. Monsieur Gruss kertoi Suomesta tulevan hyviä karatekoja, ja sensei (jonka voi kuvasta pongata vasemmalta, serviettejä ojentavien käsien takaa) heitti koko ajan vitsiä mun ulkomaalaisuudesta. Oon ollu porukassa mukana reilut kolme kuukautta, mutta voin jo valehtelematta sanoa tätä dojoa ja näitä ihmisiä jo toiseksi (hetkinen, viidenneksi?) perheekseni! ❤ 

Tuolta kotiuduttiinkin sitten kuolemanväsyneinä yhden aikaan aamuyöstä kotia, jonka jälkee nopee naamanpesu ja unille.

Ei tosiaan ollut siis ihan tavallinen perjantai, mutta lähes. Toivottavasti saitte ees jonkinmoista käsitystä mun arjesta täällä! Nyt haluun toivottaa teille kaikille oikeen ihanaa joulua, nauttikaa siitä mahdollisimman paljon missä ikinä sitten oottekin! ❤ Ja onnitteluja vyökokeen läpäsystä otetaan vastaan ;)